28 päivää suomessa. Elämä täällä on ihan normaalia. Käyn töissä samassa paikassu kuin ennenkin ja tänäkin iltanaki meen yövuoroon, näen kavereita samoissa paikoissa kuin aina ennenkin ennen lontoota, käyn tallilla ja kuljen samoilla busseilla käyttäen samaa bussikorttia.
Kaikki on niinkuin aina ennenkin.
Paitsi minä. Ennen lähtöä mua aina pelotti että herään 40-vuotiaana ja huomaan etten ole ikinä matkustanut minnekkään. Ajattelin että se helpottaa kun oon jossakin ulkomailla asunut. Ja niin se helpottikin. Mutta nyt tilalla on vaan jumalaton halu lähteä uudestaan ja nähdä lisää. Jos totta puhutaan niin suurin osa ajasta mua vaan ahistaa olla täällä. Oikeesti, en malta odottaa että saan tarpeeksi rahaa lentolippuun ja pääsen lähtemään. Niinku, OIKEESTI. En vaan koe tällähetkellä yhtään kuuluvani tänne. On siis ihanaa nähdä perhettä ja kavereita ja käydä taas tallilla, mutta lähes koko ajan tunnen sen epämukavan olon jossain rintalastan alla; 'voikun vaan pääsisin jo lähtemään'.
Näen unia missä itken lontoon perään ja sen jälkeen kun näin petran täällä suomessa (se oli täällä pääsykokeissa paripäivää), lontoosta lähteminen on alkanut tuntua todelliselta.Ja mulla on aivan jumalaton ikävä takaisin. Se, kuinka piccadilly circus oli ihan perusmesta, kuinka south ken ja queenspark oli koti hoodseja, kuinka busseja ja tubeja meni 2min välein. Ja ulkona syömistä kavereiden kanssa ja primark shoppailuja francin kanssa. Tai viini lasilliselle menoa (loppujenlopuksi päätyä juomaan "vähän" enemmän) creperieen ja riehuu siellä kunnes stevekin lähtee kotiin ja pistää ovet lukkoon. Tai ihan vaan koti hengaamista jorgen ja flavion kanssa työvuoron jälkeen. Plus Creperiessä töissä olemista, tescoa, ihmisten erillaisuutta..kaikkia ihan perus juttuja. JA IHANVAAN TOTA KAUPUNKIA. Se on niin iso ja tapahtumarikas ja se kun ihan mitä vaan voi tapahtua. Vaikka se oli ihan peruselämää, niin silti tuntui kuin olisi ollut seikkailussa joka päivä.
Äh en tiedä. Turhauttavinta on se, että periaatteessa voisin lähteäkin takaisin, kun mulla on säästöjä ja työpaikankin saisin melkein sormia napsauttamalla ja yöpaikkakin löytyisi ekoiksi viikoiksi. Mutta tämä oli mun ihan ikioma päätös, ja mä oikeasti tahdon sinne australiaan, enkä malta oodottaa että pääsen.
Eikä tää oo mitään suomi vihaa, mulla vaan on ihan tajuton ikävä takaisin. Ehkä myös koska Lontoo on antanut mulle niin paljon. Kavereita, unohtumattomia kokemuksia, kasvattanut mua, avartanut maailmankuvaa ja antanut itseluottamusta. Ihmiset aina sanoo että vuosi ulkomailla tulee olemaan sun elämäsi paras ja huonoin/vaikein vuosi. Mun kohdalla voin sanoa että se oli vaan paras.
